Saksanniemen Järjestyslipuston 107–vuotismuistopäivää vietettiin Porvoossa lauantaina 14. syyskuuta 2024. Suomen senaatti antoi 19. syyskuuta 1917 määräyksen perustaa ratsupoliisikoulu. Saksanniemen Järjestyslipustoksi nimetty ratsupoliisikoulu aloitti toimintansa Porvoossa sijaitsevassa Saksanniemen kartanossa. Oppilaat värvättiin entisistä poliiseista, maanviljelijöistä ja ylioppilaista. Lokakuun loppuun mennessä oppilaitokseen oli liittynyt jo 200 miestä. Saksanniemeen hyökkäsi 17.11.1917 aseistettu punakaartin osasto sekä vallankumouksellisia venäläisiä. Heikosti aseistautuneet koulun oppilaat joutuivat pakenemaan lyhyen taistelun jälkeen. Samassa yhteydessä kaksi koulun työntekijää, aliupseeri Heikki Kuusto ja entinen jefreitteri Johan Fallström, murhattiin. Hyökkäyksen jälkeen osa ratsupoliisikoulun henkilöstöstä ja oppilaista pakeni Pohjanmaalle, Lappajärvelle, jossa Järjestyslipusto järjestäytyi uudelleen. Ylipäällikön päiväkäskyllä nimi muutettiin 28. helmikuuta 1918 Järjestyslipustosta Uudenmaan Rakuunarykmentiksi, josta tuli itsenäisen Suomen puolustusvoimain ensimmäinen joukko-osasto.
Uudenmaan Rakuunarykmentti paljasti Saksanniemen Järjestyslipuston muistokiven 4.9.1927 Saksanniemen kartanon pihamaalla. Muistokivi luovutettiin 4.9.1982 Porvoon Reserviupseerikerhon hoitoon ja jälkipolville säilytettäväksi. Kerho kunnosti muistokiven tekstit Erkki Naumasen aloitteesta vuonna 2020.
Muistokivelle kokoontui juhlapäivänä runsas joukko Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistyksen, Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen, Porvoon Reserviupseerikerhon ja Rakuunakillan edustajia. Lipunnoston jälkeen VHSPY:n kukkalaitteen muistokiven juureen laskivat Maija Soinio ja Ari Åberg. Kunnianosoitusten jälkeen laulettiin perinteiseen tapaan ”Jumala ompi linnamme”.
Saksanniemeltä siirryttiin Porvoon tuomiokirkon, jossa kukkalaitteen Vapaussodan muistomerkille laskivat Olli Korkalainen ja Liisa Viranko. Rakuunakillan edustajat olivat myös tällä muistomerkillä kunniavartiossa m/22 puvut yllään. Tilaisuus sai ansaittua huomiota, kun juuri päättyneen konfirmaatiomessuun osallistuneet halusivat tulla valokuvatuiksi suurta ihastusta herättäneiden perinneratsukoiden kanssa. Myös Porvoon Keskustorille pystytetyssä Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen kalustonäyttelyssä vieraili ilahduttavan paljon väkeä. Paikalla pääsi tutustumaan ratsupoliisipartioon, drone-laitteisiin, hyvin varustettuun poliisimoottoripyörään ja raskaan liikenteen valvonta-autoon. Päivän päätteeksi Porvoon kaupunki tarjosi erinomaisen lounaan tilaisuutta järjestäneiden järjestöjen edustajille läheisessä Café Cabriolet’in edustustilassa. Lounastilaisuuden isäntänä oli Porvoon apulaiskaupunginjohtaja Fredrick von Schoultz.
Lounaan yhteydessä kuultiin helsinkiläisen toimittaja ja tietokirjailija Meri Eskolan esitys aiheesta ”Mannerheim ja hevoset”. Eskola totesi vaatimattomasti, ettei hänellä ole tarjota yhtä suurta hevososaamista kuin paikallaolijoiden joukosta löytyy, mutta lisäsi hymyillen: ”Lainatulla kunnialla uskallan seistä edessänne.” Hänen isoisänsä, kuvataiteilija Uuno Eskola oli nimittäin perustamassa Perttelin Suojeluskuntaa ja toimi sen ensimmäisenä harjoituspäällikkönä ja myöhemmin vapaaehtoisena TK-piirtäjänä talvi- ja jatkosodissa. Eskola otti osaa myös Vapaussodan Rintamamiesten Liiton toimintaan suunnitellen liiton ja lähes 90 rintamamiesyhdistyksen liput, liiton ansiomerkit sekä Vapaussodan Invaliidien Liiton merkin.
Eskola on julkaissut teoksen ”Presidenttien lemmikit”. Hän totesi, etteivät hevoset suinkaan olleet Mannerheimille vain lemmikkejä vaan ennemminkin rakkaita ja arvostettuja työtovereita. Eräs tunnetuimpia postikortteihin ja tauluihin ikuistetuista kuvista on marsalkka Mannerheimin rauhallinen aamuratsastus Andermann-ruunalla Laakson ratsastuskentällä. Mannerheim oli mukana eläinlääkärillä vuonna 1939, kun Andermann jouduttiin lopettamaan huonojen jalkojen takia. Eläinlääkäri valitettavasti hutiloi, eikä ensimmäinen laukaus ollut tappava vaan tarvittiin vielä toinen laukaus. Luutnantti Nic Britwin on kertonut: ”En ole eläessäni nähnyt marskia niin vihaisena. Hän aivan vapisi ja suorastaan haukkui, melkeinpä uhkasi eläinlääkäriä erottamisella. Kun ajattelee, että kysymyksessä oli jäähyväisten jättäminen rakkaalle palvelijalle, niin jokainen hevosmies ymmärtää marskin suuttumuksen.”
Toinen koskettava tarina liittyy marsalkan viimeiseen ratsuun, Käthyyn. Mannerheimilla oli Mikkelin päämaja-aikoina tapana käydä päivittäin tervehtimässä Käthyä. Usein hän otti taskustaan hotelli Kalevan kahviserviettipaperin, johon hän oli käärinyt sokeripaloja ja pikkuleipiä uskolliselle ystävälleen. Kun Mannerheimin kunto ei enää sallinut ratsastamista, Käthy muutti armeijan ratsutalleille Ypäjälle. Käydessään viimeisen kerran tervehtimässä Käthyä elokuussa 1949 marsalkka oli antanut everstiluutnantti Lars Rönnqvistin ymmärtää haluavansa tulla haudatuksi perinteisin menoin ratsuväen tapaan. Mannerheimin hautajaisten aikaan Käthy oli kuitenkin viimeisellään tiineenä, eivätkä Helsingin varuskunnan päällikkö ja Suomen valtioneuvosto pitäneet tiineen hevosen kävelyttämistä suuren valtiomiehen hautajaissaatossa sopivana. Rönnqvist halusi kuitenkin noudattaa ylipäällikkönsä toiveita, joten hän hankki Käthylle koristeellisen suruloimen Ruotsin kuninkaan talleilta ja salakuljetti hevosen hetkeksi marsalkan hautajaissaattoon Helsingin Unioninkadulla. Näin Käthy sai palvella isäntäänsä myös viimeisellä matkalla.
Eskola kertoi myös hupaisan tarinan Elsa Könösestä, joka toimi Mannerheimin sihteerinä vuosina 1928–1938. Könöstä oli hieman hävettänyt kertoa marsalkalle, että myös hän harrastaa ratsastusta. Kun Könönen osallistui elämänsä ensimmäisiin esteratsastuskisoihin Kaartin suuressa ratsastushallissa, sattui hänen esimiehensä kenraali Mannerheim olemaan yleisössä. Esterata oli poikkeuksellisen vaikea sinä päivänä, ja kaikki Könöstä ennen ratsastaneet epäonnistuivat viimeisellä esteellä. Myös hänen ratsunsa pysähtyi siinä niin äkisti, että Könönen lensi hevosen selästä suoraan esteen yli kirjaimellisesti Mannerheimin jalkojen juureen suitset vielä käsissään ja hiekkaa silmissään. Seuraavana aamuna töihin tultuaan hänet kutsuttiin marsalkan huoneeseen. Hieman ilkikurisesti katsellen Mannerheim kysyi: ”Eikö neidin ratsastuksenopettaja ole opettanut, ettei riitä, että lentää yksin esteiden yli, vaan hevonen on otettava mukaan?” Pitkähkön keskustelun päätteeksi Mannerheim myönsi kuitenkin neiti Könösen suoriutuneen varsin hyvin vaikeissa olosuhteissa.
Eskola päätti esityksensä kaskuun, jonka on kertonut presidentti Urho Kekkosen poika Matti Kekkonen: ”Mannerheim oli kuollut ja pyrki Taivaaseen. Taivaan portilla Pyhä Pietari sanoi hänelle: – Ettehän te marsalkka voi taivaaseen päästä ilman ratsua. Mannerheim ilmoitti lähtevänsä hakemaan hevosta maan päältä, saapui pääministeri Kekkosen luo ja kertoi pulmansa. Kekkonen otti valtion tulo- ja menoarvion ja selasi sitä tarkkaan. Lopulta hän joutui toteamaan, ettei menoarviossa ollut varattu määrärahaa marsalkan ratsua varten, joten hän ei voinut auttaa. Mannerheim tuskastui ja vaati, että pääministerin on tultava selostamaan tilanne Pyhälle Pietarille. Kun Mannerheim lähestyi Kekkosen kanssa Taivaan porttia, huusi Pyhä Pietari jo kaukaa: – Minähän käskin teidän tulla tänne hevosen enkä aasin kanssa.”
Lisää kiinnostavia tarinoita Mannerheimista ja hevosista voi lukea em. Eskolan kirjasta ”Presidenttien lemmikit” sekä Juha Erolan kirjoituksesta teoksessa ”Presidenttien hevoset Ypäjällä”.
Nina Schleifer
Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistyksen kukkalaitteen Saksanniemen Järjestyslipuston muistokiven juureen laskivat Maija Soinio ja Ari Åberg – kuva NS 
Perinneratsukot seurasivat tarkasti, kun Olli Korkalainen ja Liisa Viranko laskivat kukkalaitetta Vapaussodan muistomerkille Porvoon tuomiokirkolla – kuva NS 
Kaviokonstaapeleille riitti rapsuttajia Porvoon Keskustorilla järjestetyssä Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen tapahtumassa – kuva NS 
Mannerheim ja hevoset kiinnostivat Cafe Cabriolen lounastilaisuudessa – kuva NS 
Toimittaja ja tietokirjailija Meri Eskola – kuva NS 
Käthy suruloimessa marsalkka Mannerheimin hautajaisissa helmikuussa 1951 – kuva Reino Loppinen / Lehtikuva